Turrukka eläin eli katujen varjoisimmissa koloissa ja piti öisin itsensä lämpimänä roskaröykkiöiden ja kauhtuneen tavaran alla. Toisinaan se löysi yhtäkkiä kuolleiden ihmisten sopivan mädäntyneitä ruhoja vanhojen kauppojen lattioilta. Medium ihmisliha, joka rotalle maistuu, on ollut toimeton jo kauan mutta ilman rikkipitoisuus ja muut erikoiset kaasut pitävät ihonalaisen lihan pilaantumattomana pitkään antaen laajan jakson aikaa maistaa kaikki vienot muutokset jäänteissä. Rotta on ruokaketjun huipulla, tasapainoillen maailmanlopun pyramidin päällä.

Salamat halkovat taivasta tässä kaupunginosassa lähes alituiseen. Ilmiö selittynee meren läheisyydellä, höyryt jotka tappaisivat sukupuuttoon kuolleen nousevat pinnasta tasaisena verhona, joka ylemmäs noustuaan kietoutuu kurimukseen pitäen kaasukehän kierteessä. Viima on löyhä sana kuvaamaan katokset irtirepivää liikettä. Rotta ei välitä, matalalla voi elää.

Toisinaan päivisin valjun valon aikaan pitkien viiksien takaa silmät erottavat korkeiden rakennuksien ikkunoista puolittain kurottautuneet vartalot, väsyneet loikkaamaan pidemmäksi odottaen ikuisuuden itsestään riippumatonta voimaa luhistamaan talo ja hautaamaan alleen. Korkealla ei voi elää, vaan pelkästään pysytellä aikansa. Ja toisaalta katsoen odottaa, vaikka siellä aika onkin pysähtynyt.

Sukupuuttoon kuollutkin odottaa, eikä siinä ole lainkaan turhaa tai mielekästä. Ainoastaan odotus.

Mies työskenteli keskustassa suuressa virassa. Hänen nimensä oli Mauri, mutta poiketen muista maailman Maureista, hän ei tyytynytkään kirjoittamaan nimestään vain ensimmäistä kirjainta isolla vaan kaikki. MAURIksi hän tahtoi itseään kutsuttavan. Oli tärkeää, että käyntikortti kertoi MAURI.

MAURI heräsi eräs sunnuntaiaamu sängystään ja lähti kävelylle tietämättä, että hänen, pääosin pienillä kirjaimilla kirjoitetut, työtoverinsa odottivat häntä kulman takana, ja MAURIn sattuessa kohdalle he riistivät häneltä vaatteet yltä ja antoivat ne myttynä takaisin. MAURI sai järkytykseltään napattua kasan syliinsä ja miehuutensa peitoksi samalla katsellen kun työkaverit nopeasti pakenivat paikalta kuka mihinkin suuntaan. MAURi jäi jalankulkijoiden kummeksuvien katseiden alle, ohi ajanut bussi soitti torveaan ja vanha nainen pyöränsä selässä oli ajaa päin betoniporsasta. MAUri värjötteli hetken koittaen ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut. Ne veijarit, ne pikkupirulaiset. Saisivat tästä kuulla. Vaan kuinka työpaikalla kohdata tarinan kuulleet. Mitä organisaation ylin johto sanoisi hänelle, MAurille? Hänhän oli sentään itsekin johtajistoa, häntä kuunneltiin! häntä arvostettiin! häntä...hänen selkänsä takana lahjattomat puhuivat! Ja roskaa puhuivatkin, kaikki tietävät Maurin olevan tärkeä persoona ja ylöskatsottava ihminen. Kaikki tietävät. Tietäväthän? Oman epäilevän pohdiskelunsa johdosta masentuneena alaston herra johtaja paineli kotiinsa, pesi tärisevin käsin kasvonsa kylmällä vedellä ja oli enää pelkkä mauri. mauri meni sänkyyn ja nukkui 3 päivää yhteen soittoon. Herätessään hän sai puhelimitse ilmoituksen, ettei hänen panostaan enää tarvittu yhtiössä.

Olipa kerran ihminen, joka eleli iloisesti kunnes näki ruudun. Ruutu hypnotisoi. Ihminen jäi tuijottamaan ruutua haltioissaan ymmärtämättä sen olevan muiden ruudunpalvojien tarpeeseen kasattu tarkoituksesta. Ruutu imi kaiken sen iloisuuden itselleen kunnes ihminen oli enää toisen vaakakuppinsa orja pystymättä enää kurottumaan toiseen. Ihminen kaatui ja kuoli. Mutta kuten usein tämäkään ei ollut peruuttamatonta ja olento kammettiin takaisin pystyyn. Ihminen heräsi uudelleen eloon ja hänelle annettiin tasapaino jälleen vaalittavaksi. Virtausten keskelle ihminen jäi yrittämään uudestaan.

Tämä sattui kun olin 5-vuotias. Ja ennen kaikkea tämä sattui Korkeasaaressa. Ja sitäkin merkittävämpää on, että siellä tarkemmin Karhulinnassa, tai mikä sen nimi nyt onkaan kun en enää voi muistaa ja kohta kertomastani syystä johtuen en sitä myöskään voi tarkistaa.

Olimme viettämässä päivää eläintarhassa ja olimme saapuneet katsomaan karhuja. Nalleja. Turvakaide ei kuitenkaan vaikuttanut täysin aukottomalta, elimmehän 90-luvun alun Suomessa, ja minä poikanen siitä ujuttauduinkin ja pudota lompsahdin karhualueen laidalla sijaitsevaan vesialtaaseen. Hädissäni kömmin ylös kuivalle, ihmisten huutaessa yläpuolellani, ja sieltähän karhu se minut ahmaisten söi.

Niin. Minut. Tätä kirjoittaessani olen 22-vuotias. Nykyisin taas, vuonna 2010, on yleensä synkkää, ellei jopa säkkipimeää, vaan aurinkoisina päivinä voi nähdä turkin välistä siivilöityvän, nahan läpi helottavan punaisen kajon. Tätä kirjoitan karhun vatsasta. Karhu jakaa eläintarhan antimet tahtomattaankin ja niin pysyn elossa. Toisinaan ikävöin taakse jäänyttä elämää, joka ainakin verrattain on usein lähempänä sitä, mitä normaalin ihmisen oletetaan elävän, kuin tämä. Vaikka täytyy myöntää, että vuosien kääntyessä olen onnistunut muokkaamaan elinympäristöni jotensakin asuttavaksi. Tilaa toki voisi olla hieman enemmän vaan ei tämä ole ahtaudessaan mitään verrattuna niihin ensimmäisiin vuosiin, jolloin olin saavuttanut pituuskasvuni rajat.

Hei te kaikki siellä ulkomaailmassa, voikaa hyvin! Lähetän viestini edelleen toimitettavaksi pitkin aineenvaihduntaa. Karhu ulostaa kun ulostaa, jonka jälkeen jostain sieltä biologisesta allekirjoituksesta toivon (ja jos luet tätä niin niin todella on käynyt), että tarhan henkilökunta löytää terveiseni ja osaa suhtautua niihin asian vaatimalla vakavuudella. Voikaa hyvin!

Kadulla kävellessäni kuulin torvensoittoa. Rekisteröin nuotit vaan en suuremmin välittänyt juuri nyt. Katusoitto, torvet, äh. Ääni kantautui kulman takaa ja päästyäni lopulta korttelin loppuun huomasin, että tyypillisistä tavoista poiketen ketään ei ollut kuuntelemassa yksinäistä torvensoittajaa. Itseasiassa huomasin, että puuvillatakkinsa mahtavaan kaulukseen hautautunut mies ei edes soittanut torvea, eikä koko instrumenttia ollut näkyvilläkään. Sen sijaan ääni näytti kantautuvan mustasta laatikosta hänen vieressään. Kysyin puoliääneen katukivetykseltä: "mitä pirua?". Mies tarkasteli minua ujosti ja hieman yllättyneenä, jolloin huomasin hänen edessään ylösalaisin olevan hattunsa. Se oli täynnä pikkukiviä ja jos jonkinmoisia kummallisia esineitä, joista voi vaan sanoa, että ne eivät näyttäneet syötäviltä ja olivat muutenkin sellaisia joihin katsahtaa tietyllä epäluulolla. Tällä välin mies käänsi katseensa ja vähäeleisesti painoi nappia mustan laatikon takaa ja samassa yksinäinen torvi muuttui täydeksi jazz-orkesteriksi. Käännettyään päänsä takaisin hän kumertui hieman tuoliltaan ja ojensi minulle takkinsa kätköistä kukkasen. Se oli kukinnoltaan keltainen, muuta en tiedä. Hieman pöllästyneenä asetin kukan rintataskuuni ja poistuin bigbandin pauhusta ja astuin raitiovaunuun.

Jos olisin ollut katsomassa, niin olisin nähnyt kun tästä minuutin kuluttua mies nousi, kaatoi hatun sisällön vasempaan taskuunsa, kohensi kaulustaan ja marssi tiehensä ihmisvilinään ujosti hymyillen. Musta laatikko sen sijaan jäi paikalleen kadun kulmaan, eikä siihen kukaan kiinnittänyt huomiota. Bigbandin vaihduttua Brahmsiin suurin osa kiireisistä ihmisistä kylläkin joudutti askeliaan sen kohdalla. Ja kadulla ei toden totta kasvanut kukkia.