Kadulla kävellessäni kuulin torvensoittoa. Rekisteröin nuotit vaan en suuremmin välittänyt juuri nyt. Katusoitto, torvet, äh. Ääni kantautui kulman takaa ja päästyäni lopulta korttelin loppuun huomasin, että tyypillisistä tavoista poiketen ketään ei ollut kuuntelemassa yksinäistä torvensoittajaa. Itseasiassa huomasin, että puuvillatakkinsa mahtavaan kaulukseen hautautunut mies ei edes soittanut torvea, eikä koko instrumenttia ollut näkyvilläkään. Sen sijaan ääni näytti kantautuvan mustasta laatikosta hänen vieressään. Kysyin puoliääneen katukivetykseltä: "mitä pirua?". Mies tarkasteli minua ujosti ja hieman yllättyneenä, jolloin huomasin hänen edessään ylösalaisin olevan hattunsa. Se oli täynnä pikkukiviä ja jos jonkinmoisia kummallisia esineitä, joista voi vaan sanoa, että ne eivät näyttäneet syötäviltä ja olivat muutenkin sellaisia joihin katsahtaa tietyllä epäluulolla. Tällä välin mies käänsi katseensa ja vähäeleisesti painoi nappia mustan laatikon takaa ja samassa yksinäinen torvi muuttui täydeksi jazz-orkesteriksi. Käännettyään päänsä takaisin hän kumertui hieman tuoliltaan ja ojensi minulle takkinsa kätköistä kukkasen. Se oli kukinnoltaan keltainen, muuta en tiedä. Hieman pöllästyneenä asetin kukan rintataskuuni ja poistuin bigbandin pauhusta ja astuin raitiovaunuun.

Jos olisin ollut katsomassa, niin olisin nähnyt kun tästä minuutin kuluttua mies nousi, kaatoi hatun sisällön vasempaan taskuunsa, kohensi kaulustaan ja marssi tiehensä ihmisvilinään ujosti hymyillen. Musta laatikko sen sijaan jäi paikalleen kadun kulmaan, eikä siihen kukaan kiinnittänyt huomiota. Bigbandin vaihduttua Brahmsiin suurin osa kiireisistä ihmisistä kylläkin joudutti askeliaan sen kohdalla. Ja kadulla ei toden totta kasvanut kukkia.