Mies työskenteli keskustassa suuressa virassa. Hänen nimensä oli Mauri, mutta poiketen muista maailman Maureista, hän ei tyytynytkään kirjoittamaan nimestään vain ensimmäistä kirjainta isolla vaan kaikki. MAURIksi hän tahtoi itseään kutsuttavan. Oli tärkeää, että käyntikortti kertoi MAURI.

MAURI heräsi eräs sunnuntaiaamu sängystään ja lähti kävelylle tietämättä, että hänen, pääosin pienillä kirjaimilla kirjoitetut, työtoverinsa odottivat häntä kulman takana, ja MAURIn sattuessa kohdalle he riistivät häneltä vaatteet yltä ja antoivat ne myttynä takaisin. MAURI sai järkytykseltään napattua kasan syliinsä ja miehuutensa peitoksi samalla katsellen kun työkaverit nopeasti pakenivat paikalta kuka mihinkin suuntaan. MAURi jäi jalankulkijoiden kummeksuvien katseiden alle, ohi ajanut bussi soitti torveaan ja vanha nainen pyöränsä selässä oli ajaa päin betoniporsasta. MAUri värjötteli hetken koittaen ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut. Ne veijarit, ne pikkupirulaiset. Saisivat tästä kuulla. Vaan kuinka työpaikalla kohdata tarinan kuulleet. Mitä organisaation ylin johto sanoisi hänelle, MAurille? Hänhän oli sentään itsekin johtajistoa, häntä kuunneltiin! häntä arvostettiin! häntä...hänen selkänsä takana lahjattomat puhuivat! Ja roskaa puhuivatkin, kaikki tietävät Maurin olevan tärkeä persoona ja ylöskatsottava ihminen. Kaikki tietävät. Tietäväthän? Oman epäilevän pohdiskelunsa johdosta masentuneena alaston herra johtaja paineli kotiinsa, pesi tärisevin käsin kasvonsa kylmällä vedellä ja oli enää pelkkä mauri. mauri meni sänkyyn ja nukkui 3 päivää yhteen soittoon. Herätessään hän sai puhelimitse ilmoituksen, ettei hänen panostaan enää tarvittu yhtiössä.