Tämä sattui kun olin 5-vuotias. Ja ennen kaikkea tämä sattui Korkeasaaressa. Ja sitäkin merkittävämpää on, että siellä tarkemmin Karhulinnassa, tai mikä sen nimi nyt onkaan kun en enää voi muistaa ja kohta kertomastani syystä johtuen en sitä myöskään voi tarkistaa.

Olimme viettämässä päivää eläintarhassa ja olimme saapuneet katsomaan karhuja. Nalleja. Turvakaide ei kuitenkaan vaikuttanut täysin aukottomalta, elimmehän 90-luvun alun Suomessa, ja minä poikanen siitä ujuttauduinkin ja pudota lompsahdin karhualueen laidalla sijaitsevaan vesialtaaseen. Hädissäni kömmin ylös kuivalle, ihmisten huutaessa yläpuolellani, ja sieltähän karhu se minut ahmaisten söi.

Niin. Minut. Tätä kirjoittaessani olen 22-vuotias. Nykyisin taas, vuonna 2010, on yleensä synkkää, ellei jopa säkkipimeää, vaan aurinkoisina päivinä voi nähdä turkin välistä siivilöityvän, nahan läpi helottavan punaisen kajon. Tätä kirjoitan karhun vatsasta. Karhu jakaa eläintarhan antimet tahtomattaankin ja niin pysyn elossa. Toisinaan ikävöin taakse jäänyttä elämää, joka ainakin verrattain on usein lähempänä sitä, mitä normaalin ihmisen oletetaan elävän, kuin tämä. Vaikka täytyy myöntää, että vuosien kääntyessä olen onnistunut muokkaamaan elinympäristöni jotensakin asuttavaksi. Tilaa toki voisi olla hieman enemmän vaan ei tämä ole ahtaudessaan mitään verrattuna niihin ensimmäisiin vuosiin, jolloin olin saavuttanut pituuskasvuni rajat.

Hei te kaikki siellä ulkomaailmassa, voikaa hyvin! Lähetän viestini edelleen toimitettavaksi pitkin aineenvaihduntaa. Karhu ulostaa kun ulostaa, jonka jälkeen jostain sieltä biologisesta allekirjoituksesta toivon (ja jos luet tätä niin niin todella on käynyt), että tarhan henkilökunta löytää terveiseni ja osaa suhtautua niihin asian vaatimalla vakavuudella. Voikaa hyvin!